SINIVALKOINEN BLOGI - MAALISKUU

16.3.2017


Alkukevään lumo

Maalis-huhtikuu oli lapsuudessa maagista aikaa. Alkukevät lähetti joka vuosi tärkeän viestin, antoi riemukkaan tiedon jostakin hyvin merkityksellisestä.

Elettiin syvää 80-lukua. Talvet olivat lumisia, kesät lämpimiä, lapset koukussa urheiluun ja kisailuun. Kerrostalolähiöön mahtui kaksi hiekkakenttää ja kesäisin yksi kuoppainen harjoitusnurmi.

Kun luistinradaksi jäädytetyltä urheilukentältä alkoi viimeistään huhtikuun alun auringonpaisteessa paljastua märkä hiekka, merkki oli selvä: FUTISKAUSI alkaa!

Oli aika vaihtaa kuluneet hokkarit vielä kuluneempiin nappulakenkiin. Jo muutaman neliömetrin kokoinen sula kohta riitti pallotteluun yksin, kaksin, joskus kolminkin.

Kun ilma lämpeni, jään alta ilmestyi päivä päivältä lisää hiekkaa. Alue kasvoi silmissä ja alkoi jo riittää pelaamiseen. Ensin 2v2 ja 3v3, sitten 4v4 ja 5v5, lopulta 6v6, 7v7 jne. Mitä lämpimämmin aurinko sulatti ja kuivatti kenttää, sitä suuremmaksi pelaajamäärä kasvoi.

Tekonurmista ei ollut tietoakaan, ainakaan lähiölasten keskuudessa. Vetinen ja epätasainen hiekka riitti tärkeimpään eli pelaamiseen.

Koulupäivien välitunneilla pelattiin talvisin upottavassa hangessa tai liukkaalla jäällä, muulloin kovalla asfaltilla. Sääntöjä muokattiin ja sovellettiin aina vallitsevan olosuhteen mukaan.

Alkukevään sarjapeleissä kotikentästä tuntui olevan paljon etua. Oli jotenkin alitajuisen itsevarma olo, kun tiesi olleensa vuoden ensimmäinen pelaaja, joka oli käyttänyt kenttää. Pallon karattua viereiseen ojaan ei tarvinnut kauan miettiä, mitä kautta se olisi helpoimmin haettavissa takaisin kentälle.

Kesälomat olivat tietysti täyttä juhlaa. Taloyhtiön pihanurmikolla saatettiin pelata aamusta iltaan, tai vähintään parista kolmeen tuntia kerrallaan. Mukana oli lapsia ja aikuisia. Joukkueiden koot vaihtelivat muutamasta pelaajasta pariinkymmeneen.

Pihanurmella kasvoi puuta ja pensasta. Isoimmat koivut toimivat maalitolppina. Pelin luonteeseen kuului, että toinen joukkue hyökkää loivaan ylä-, toinen alamäkeen. Oikeudenmukaisuuden nimissä puolia oli määräajoin vaihdeltava.

Jäi ikuiseksi arvoitukseksi, kumpaan suuntaan oli lopulta helpompi hyökätä. Asiaan vaikutti mm. nurmen pituus, eli lähiön huoltomiesten työrytmi. 

Kentän asettamiin vaatimuksiin kuului, että juuri toisen maalin edessä kulki poikittain asfalttinen kävelytie. Ei tapahtunut kerran tai kaksi, kun kyseisen puolen maalivahti heittäytyi kentän kovimpaan kohtaan. Tärkeintä oli estää vastustajan maali. Veskari puri hammasta, eikä ollut moksiskaan.

Voittoja juhlittiin. Tappioita itkettiin. Ja kaikki olivat keskenään kavereita. Kunnes olikin jo korkea aika kiirehtiä kotiin - ei välttämättä syömään, vaan seuraamaan MM-kisapelejä.

Kaikki tämä nautinto oli ennakoitavissa jo aikaisin keväällä. Maalis-huhtikuun sulavan jään keskellä upottavalla hiekalla pelattiin jo ihan samaa peliä kuin kesä-heinäkuun helteillä vihreällä pihanurmella.

Peliä, joka aiheutti polviin kipeitä naarmuja ja sydämeen syvää lämpöä. Peliä, jota tässä muistelevalla on tolkuton ikävä. Saattaa tosin olla, että aika kultaa ainakin osan muistoista.

Alkukevät, kevään korva, mikä hyvänsä. Yhtä kaikki - upea vuodenaika, josta on mahdollisuus nauttia juuri nyt!           

Mitri Pakkanen

Kirjoittaja on urheilutoimittaja ja jalkapallovalmentaja, joka toimii KoiPS:ssa Fortum Tutorina.