SINIVALKOINEN BLOGI – TAMMIKUU

25.1.2018


Vuoden valmentajat

Hiihtäjä Iivo Niskasen henkilökohtainen valmentaja Olli Ohtonen, 38, valittiin aiemmin tammikuussa Suomen Urheilugaalassa Vuoden valmentajaksi 2017. Koska Niskanen oli viime talvena voittanut Lahdessa viidentoista kilometrin maailmanmestaruuden, Ohtosen valinta oli odotettu - varmasti ansaittukin.

Aivan toinen asia on, olisiko Vuoden urheilijan, Vuoden valmentajan yms. valintakriteerejä ja -systeemiä syytä muuttaa. Tulisiko esimerkiksi Vuoden urheilija -äänestys ottaa joko kokonaan tai joiltakin osin pois urheilutoimittajilta ja rakentaa koko järjestelmä uudelleen? Viisaat päättäjät vastatkoot, jos ovat vastatakseen.

Kun mietitään Vuoden valmentajan valintaperusteita, on mietittävä koko valmentajuutta. Mitä tarkoittaa toimia valmentajana? Mitä se vaatii? Mitä se merkitsee? Mitä se ihan aidosti on?

Vuoden valmentaja 2017 -kisan loppusuoralla olivat Ohtosen lisäksi miesten kori- ja lentopallomaajoukkueiden päävalmentajat Henrik Dettmann ja Tuomas Sammelvuo, kumpikin maailman huippuja alallaan. On sinänsä luonnollista ja ymmärrettävä, että ehdokkaat ovat urheilumuotonsa kansainvälisiä kärkiedustajia.

Mutta.

Voisiko palkinnon yhtä lailla ansaita joku KoiPS:n tai RoPS:n, HPS:n tai TPS:n, EPS:n tai KuPS:n valmentaja, joka toimii muutamia kertoja viikossa seuransa jossakin juniorijoukkueessa? Joka osaa opettaa pelin tärkeitä perustaitoja?

Joku, joka tarjoaa lapsille ja nuorille arvokasta roolimallia? Joka kertoo heille urheilijaksi kasvamisen vaatimuksista ja arvomaailmasta? Joka valmentaa ehkä päätoimisesti tai vaikkapa ”vain” oman työnsä ohella?  

Valmentaminen ja valmentajuus ovat ensisijaisesti opettamista. Kannustamista, kehittämistä, korjaamista, näyttämistä, vaatimista, ymmärtämistä, rohkaisemista, auttamista, motivointia. Hyvä valmentaja ei tarvitse suojakseen tai kulissikseen parhaita urheilijoita. Kyky opettaa ja halu valmentaa riittävät pitkälle.

Kuinka José Mourinho toimisi ja pärjäisi pienen jalkapallomaan jonkin pikkuseuran 06-ikäluokan tyttöjoukkueessa? Tai miten Zinedine Zidane organisoisi jalkapalloa vasta aloittelevien nollaysipoikien tiistai-illan harjoituksen kolean kuplahallin neljäsosakentällä?

On todennäköistä, että joukkueiden nykyvalmentajat ovat tässä mielessä nimekkäitä huippukollegoitaan osaavampia. Hehän tässä ovat asiantuntijoita. Kunnia siis sinne, mihin se kuuluu.

Kysymys, tai pikemminkin ehdotus: mitä jos Vuoden valmentajan valintakriteerejä muutettaisiin radikaalisti tai ainakin avarrettaisiin ratkaisevasti? Josko valinta voisikin osua johonkuhun, joka käyttää sekä työ- että vapaa-aikaansa intohimoisesti lasten ja nuorten urheilun kehittämiseen? Mistä tai keneltä tarvittava rohkeus muutokseen löytyisikään?

Kuka tässä häviäisi? Ei ainakaan itse urheilu, saati valmentajuus.         

Mitri Pakkanen