SINIVALKOINEN BLOGI – HELMIKUU

16.2.2018


Pallo on ystävä!

Futiskentillä törmää toistuvasti erikoiseen ilmiöön - tasosta ja ikäluokasta riippumatta. On syntynyt vaikutelma, että asiasta vaietaan vuodesta ja sukupolvesta toiseen. Nostetaan kissa siis avoimesti pöydälle.

Löytyy suuri määrä pelaajia, joiden teoista ja kehonkielestä varsinkin peleissä paistaa läpi, että heillä on pallon kanssa tolkuton kiire. Näyttää kuin he peräti pelkäisivät palloa ja sen hallussapitoa. Koko asetelmaan sisältyy jotakin täysin järjenvastaista.

Avainkysymykset ovat yksinkertaisia. Kiire mihin? Pelko mitä kohtaan?

Yhä vuonna 2018 kuulee valmentajien huutavan kentän laidalla tuttuja ”ohjeitaan”, joista olisi viimein pakottauduttava eroon. Vaatimukset tyyliin ”ei keskelle”, ”pallo ylös”, ”nopeammin pystyyn” synnyttävät johdonmukaisen tapahtumaketjun: peli tukehtuu, pelaajan itseluottamus murenee, koko pelikulttuuri kärsii.

Niin, kulttuuri. Tuntuu kuin joihinkin ympäristöihin - eli kulttuureihin - olisi pesiytynyt kirjoittamaton, jotenkin sisäänrakentunut ja siksi vallitseva asenneilmasto, jossa pallo on miltei vihollinen tai vähintäänkin suuri riskitekijä. Aivan kuin sen menettäminen olisi synti, hallussapitokin uhkarohkeaa tai suorastaan vaarallista. Ikään kuin pallo ei olisi pelin päähenkilö, vaan välttämätön paha.

Mihin pelaaja totutetaan? Opetetaanko hänet pallon kanssa kiirehtimään ja pelkäämään? Annetaanko hänen ymmärtää, että mahdollisimman nopea pelaaminen eteenpäin on aina paras tapa hyökätä? Vai suodaanko hänelle sittenkin tarvittava rauha, aika ja tila tehdä pallollisena maltillisesti jotakin järkevää?

-        Ykkösasioita ovat sujuva pallollinen pelaaminen sekä kokonaisymmärrys pelistä, KoiPS:n hiljattain haastattelema poikamaajoukkuevalmentaja Erkka V. Lehtola sanoi pelaajien valintaperusteista: http://www.koips.fi/?x118281=945643

Yksittäinen lyhyt kommentti oli lohduttava, osui asian ytimeen, vahvisti luottoa tulevaisuuteen. Kenties nyt kasvavat ja kehittyvät ikäluokat ymmärtävät edeltäjiään paremmin, ettei pallo ole vihollinen. Kun siihen alkaa tutustua, siitä tulee ensin hyvä kaveri ja sitten uskollinen ystävä. Pallo ei anna anteeksi kovakouraisia kosketuksia, mutta sitä ei tarvitse pelätä, jos sille osaa olla hellä. Se osaa palkita kaverinsa.

Jalkapallon ehkä vaikeimpia taitoja on jatkuvasti muuttuvissa pelitilanteissa oivaltaa milloin, mihin ja miten kannattaa syöttää, sekä toisaalta milloin syöttöä on syytä viivyttää. Juuri tämä kyky erottaa usein hyvän pelaajan erinomaisesta jalkapalloilijasta. Ominaisuutta on vaikeaa, muttei lainkaan mahdotonta valmentaa.       

Kun tolkuttomasta kiireestä ja jatkuvasta pelosta pallon kanssa päästään eroon, päästään samalla eroon muistakin pelaamista vaikeuttavista ja tukehduttavista tekijöistä. Tällöin pallo ja itse peli voivat hyvin.  

Mitri Pakkanen

Kirjoittaja on urheilutoimittaja ja jalkapallovalmentaja, joka on toiminut KoiPS:ssa Fortum Tutorina.