SINIVALKOINEN BLOGI - MAALISKUU

17.3.2018


Yksilö tarvitsee joukkueen

Tuoreimmassa Urheilulehdessä (11/2018) julkaistiin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä artikkeli jääkiekkovalmentaja Jukka Rautakorvesta. Ja tätä kautta joukkuepelivalmentajuudesta ylipäätään.

Toimittaja Tuomas Nyholmin kirjoittaman jutun pääsisältö on pelkistetysti hyvin yksinkertainen: Tapparaa luotsaava kokenut ammattimies on muuttanut työnsä painotuksia viisikko- ja joukkuepelaamisesta yhä yksilökeskeisempään suuntaan. Iso aihe on jo pitkän aikaa ollut vahvasti esillä muidenkin joukkuepelien - myös jalkapallon - yhteydessä.

Joten palataan siihen taas kerran.

  • Oikea sana on osallistaminen. Kyse on siitä, että pelaajat otetaan mukaan päätöksentekoon, Rautakorpi aloittaa.

Ja jatkaa:

  • 1990-luvulla sitä suurin piirtein teki kaiken itse. Tiimityöskentely oli vähäistä - puhumattakaan, että pelaajat olisivat olleet prosessissa mukana. Nyt ollaan aivan eri tilanteessa. Tuntuu, että päävalmentajat ovat julkisuudessa keskiössä ihan kaikessa. Mutta ainakin itsellä on sellainen olo, että rooli kokonaisuudessa on selvästi pienentynyt. Enemmän ja enemmän jaetaan vastuita.

Sinänsä viisaita sanoja, mutta koko isossa asetelmassa piilee vaara. Siihen sisältyy riski, että asioita mustavalkoistetaan. Kun aletaan korostaa yksilöiden roolia ja vastuuta, saattaa unohtua, että joukkuepeleissä on nyt ja aina kyse pelaajien välisestä yhteistyöstä. Jo pelkkä sana joukkuepeli kertoo oleellisen.

Etenkin junioritasolla on tervetullutta, että valmentajat pyrkivät pelaajakehitykseen, auttamaan yksilöä eteenpäin. Yksikään joukkue ei pysy ikuisesti kasassa. Mutta avainkysymys kuuluu: miten pelaajaa halutaan kehittää?

Ei ole tarkoituksenmukaista, että itse pelistä osin irrallisten yksilötaitojen korostaminen asemoituu joukkuepelin universaalien lainalaisuuksien edelle. Tai täsmällisemmin ilmaistuna: hyvä valmentaja osaa opettaa pelaajalle tärkeimpiä pelitaitoja ja tilanteenratkaisukykyä juuri joukkuepelaamisen kannalta.

  • Olemme nyt selvästi välimaastossa pelitapakeskustelussa. Mutta koko ajan minua huolettaa se, että meillä on Suomessa, suomalaisessa valmennuskulttuurissa, ihan hirvittävä halu yrittää piilottaa heikkouksia. Ja jos tätä tehdään paljon, pelaajat eivät kehity, Rautakorpi jatkaa.

Vaikka jääkiekko ja jalkapallo ovat keskenään ihan eri pelejä, myös futiksesta saattaa olla löydettävissä Rautakorven mainitsemia ongelmakohtia. Ollaan taas niillä rajamailla, että joukkue ja pelaaja erotetaan väkivaltaisesti toisistaan. Mutta kun ilman yhtä ei ole toista.

Yhteistyön ja ryhmätoiminnan radikaaleimpien puolustajien mukaan joukkuepelissä ei edes esiinny yksilösuorituksia tai henkilökohtaisia virheitä. Näkemys on sikäli perusteltu, että pelissä kaikki liittyy kaikkeen, yksilö joukkueeseen ja joukkue yksilöön. Näin lieneekin kenties joitakin erikoistilanteita, kuten rangaistuspotkua lukuun ottamatta.

Suomalainen valmennuskulttuuri ei yleisistä väitteistä huolimatta ole kansainvälisessä vertailussa erityisen autoritäärinen. Kokonaan toinen kysymys on - mihin Rautakorpikin viittaa - esittäytyykö joukkuepelimaailma ylipäätään liian päävalmentajakeskeisenä. Varmasti turhan usein.

Sanotaan, ettei peliä saa viedä pois pelaajilta. Ihan totta, mutta jos nämä eivät osaa pelata joukkueena, ei puhuta enää pelistä. Puhutaan laumasta yksilöitä, jotka yrittävät epätoivoisesti tehdä omia vain asioitaan, selviytyä hallitsemattomassa kaaoksessa.

Peliä ei saa viedä pois joukkueelta. Kentällä kaiken lähtökohtana on pelaajien välinen yhteistyö.    

Mitri Pakkanen

Kirjoittaja on urheilutoimittaja ja jalkapallovalmentaja, joka on toiminut KoiPS:ssa Fortum Tutorina.