SINIVALKOINEN BLOGI – TOUKOKUU

18.5.2018


Kaikilla on kyyti

Muisti saattaa osin pettää. On myös mahdollista, että aika kultaa muistot. 1980-luvun lapsuus- ja teinivuosista on kulunut paljon aikaa. Se on varmaa, että maailma on muuttunut. Tai ainakin sitä on muutettu.

Kotikenttä oli aluksi viidensadan metrin ja myöhemmin joidenkin kilometrien päässä. Vaihtoehtoja kulkea harjoituksiin ja kotipeleihin oli tasan kolme: kävellen, pyöräillen tai bussilla. Vieraspeleihin mentiin muutaman aktiivisen vanhemman järjestämillä kimppakyydeillä. Kokoontuminen oli aina kotikentällä.

Se oli hienoa aikaa. Joukkueessa oli läheisten kaverien kanssa hyvä olla. Harjoitukset ja varsinkin pelit tuntuivat juhlahetkiltä. Oli itsestään selvää, että jokaisessa treenissä haluttiin ehdottomasti olla paikalla. Vain sairauksia ja loukkaantumisia pidettiin hyvinä syinä jäädä kotiin. Tai joskus silloinkin mentiin kentän laidalle viettämään lapsen ja nuoren laatuaikaa.

Muistikuvat kertovat, ettei joukkueen yksikään pelaaja saapunut harjoituksiin tai kotipeleihin vanhempiensa autokyydillä. Läheskään jokainen perhe ei edes omistanut autoa – hyvä jos muutama. Kävely- ja fillarimatkat kentälle ja takaisin olivat luonnollinen osa treeni- tai pelitapahtumaa, myöhemmällä iällä erinomaista fyysistä valmistautumista ja palautumista, hyötyliikuntaa parhaimmillaan. 

Kotiin saavuttua alkoi jo kärsimättömästi odottaa joukkueen seuraavaa tapahtumaa. Harjoitusten ja pelien välipäivinä pelattiin pihalla. Koulun välitunnit olivat täynnä oma-aloitteista liikuntaa. Kuten treeni-, myös koulumatkat kuljettiin jalan tai pyörällä.

Usein nykyään kuulee kysymyksen ”mikä näitä nykynuoria oikein vaivaa?” Se on varmasti yleistävä ja kärjistävä, muttei täysin aiheeton. Tuntuu kuin lasten ja nuorten tavat kulkea omatoimisesti joukkueen tapahtumiin olisivat pikkuhiljaa kuolemassa sukupuuttoon.

Onko kyse heidän laiskuudestaan vaiko vanhempien (turhista) peloista? Kenties sekä että. Kannattaa joka tapauksessa muistaa, että Suomi on maailman turvallisimpia maita. Vaarallista ei ole nuoren ihmisen sopiva itsenäisyys, mutta vanhempien mahdollinen ylivarovaisuus ja liika huolehtivaisuus saattavat sitä olla. Lapsi oppii ja kehittyy myös kantapään kautta.  

Pelaajien vanhempiin liitetään monesti kolmen k:n kultainen nyrkkisääntö ”kuljeta, kannusta, kustanna”. Mitä jos sinänsä hyvästä ohjeesta jättäisikin ensimmäisen sanan pois? Idea voisi hyvinkin sisältää enemmän etuja kuin haittoja.

Nyt kun kevät on parhaimmillaan ja edessä toivottavasti lämmin kesä, olisi otollinen ajakohta siirtyä sanoista tekoihin. Voitaisiin ihan hyvin yhdessä sopia, ettei yksikään pelaaja jää joukkueensa tapahtumista pois siksi, ettei saa kentälle kyytiä. Jos ei muuta, tämä olkoon rakentava keskustelunavaus.

Liikunnallista hyvän voinnin kesää kaikille!   

Mitri Pakkanen

Kirjoittaja on urheilutoimittaja ja jalkapallovalmentaja, joka on toiminut KoiPS:ssa Fortum Tutorina.