SINIVALKOINEN BLOGI – MARRASKUU

21.11.2018


Voitto lämmittää, tappio opettaa

Tietty hehkutus oli sinänsä ihan ymmärrettävää.

Vielä viime viikon alussa Suomen miesten A-maajoukkue johti Kansojen liigan (UEFA Nations League) lohkoaan voitettuaan siihen mennessä kaikki neljä peliään ilman takaiskumaaleja. Samaan aikaan U17-tytöt valmistautuivat kauan odotetun MM-lopputurnauksen avausotteluunsa.

Asetelma ei ollut suomalaisessa jalkapallossa ihan jokapäiväinen. Positiiviset tunteet olivat pinnassa ja yleiset odotukset pilvissä. Optimismiin löytyi perusteltuja syitä, niin sisällöllisesti kuin ihmimillisesti.

Sitten alkoivat vaikeudet. Miehet hävisivät Kreikalle ja Unkarille vieraissa maalein 0-1 ja 0-2. Vaikka Kreikka-pelin lopputulos varmisti Suomen lohkovoiton, kahden ottelun peliesitykset jättivät hyvin paljon parantamisen varaa.

U17-tytöt puolestaan kärsivät MM-kisojen alkulohkossaan tappiot Uusi-Seelannille ja Ghanalle, joten tie jatkovaiheeseen nousi pystyyn vain muutamassa päivässä. Viimeisen ottelun 1-1-tasapeli turnauksen järjestäjämaata Uruguayta vastaan oli lopulta laiha lohtu.

Kuten useille Suomea isommillekin jalkapallomaille on tyypillistä, suhtautumista maajoukkueiden tuloksiin leimaa hyvin harvoin viileä realismi tai ammatillinen tasapaino. Kun menee hyvin, Suomi ei ole automaattisesti nousemassa kansainväliselle huipputasolle. Vastaavasti muutama tappio ei pudota maata saman tien Euroopan alimpaan kategoriaan.

Vuosien varrella kovia kokeneilla maajoukkuefaneilla on totta kai täysi oikeus nauttia mielin määrin voitoista ja hehkuttaa villisti osin odottamatonta menestystä. He ovat ansainneet sen. Usealta medialta sen sijaan odottaisi nähtyä rauhallisempaa ja analyyttisempää otsikointia.

Parin kolmen ottelun lopputulokset eivät ratkaisevasti muuta kuuluisaa isoa kuvaa. Suomi on Kansojen liigan lohkovoitosta ja tyttöjen MM-kisapaikasta huolimatta yhä kansainvälisesti pieni futismaa, jonka on tehtävä valtavasti töitä ja oikeita toiminnallisia valintoja kaventaakseen tasoeroa maanosan kärkimaihin.   

Paljon käytetty ”voittamisen kulttuuri” on aika abstrakti käsite, jolla on silti selvä yhteys todellisuuteen. Useilta maa- ja seurajoukkuevalmentajilta kuulee toistuvasti, että suomalaisilta puuttuu otteluissa huippujoukkueita vastaan niin teknis-taktista osaamista kuin fyysistä kovuutta, mutta ennen kaikkea henkistä vahvuutta ja todellista voitontahtoa.

Laajalti tiedetään, että isoissa jalkapallomaissa ollaan iästä ja sukupuolesta riippumatta valmiita tekemään harjoituksista lähtien kaikki mahdollinen itse voittamisen eteen. Vaikka rajuimmat keinot eivät ihan aina kestä päivänvaloa, tietynlaista raivokasta (into)himoa puhtaasti tuloksellista menestystä kohtaan näkisi suomalaisessa futiksessa mielellään nykyistä enemmän.

On turha toistaa kuluneita fraaseja pelaajakehityksestä, yhteisestä peli-identiteetistä, pelillisestä tasonnoususta tai FIFA-rankingin sijoituksista, jos ei ole aitoa halua olla vastustajaa parempi. Eli voittaa tämä peli, seuraava peli, sitä seuraava peli, jokainen peli.

Kukaan ei voita aina, eikä tappio ole häpeä, mutta jo pelkkä pyrkimys olla pelillisesti ja tuloksellisesti vastustajaa parempi on urheilussa itseisarvo sinänsä. Vaikka yksittäisen pelin voitto ei ainakaan nuorimmissa ikäluokissa ole toiminnan tärkein tavoite, miksi voittamiseen opettelussa olisi jotain pahaa tai kiellettyä?       

Kun aikuisten ja nuorten eri maajoukkueiden tuloksia yrittää arvioida täysin neutraalisti, tulee taas kerran mieleen, että jokainen futismaa on lopulta juuri niin hyvä kuin se voi olla. Tappiossa on ylivoimaisesti parasta, että siitä voi halutessaan oppia.

Mitri Pakkanen

Kirjoittaja on urheilutoimittaja ja jalkapallovalmentaja, joka on toiminut KoiPS:ssa Fortum Tutorina.